Mä en tiedä mitä haluan, mutta kukapa tietäisi

Hei taas!

Oon muuten pitkään miettiny noita alkutervehdyksiä, tuntuu että hei on niin tylsä mutta en keksi mitään muutakaan. Ehkä mun pitäis vaan ruveta sanoon yo tai m0, miten ois?

Palataanhan nyt kuitenkin aiheeseen. Ja aiheena tosiaan on ne synttärit, joista lupasin jo toissapäivänä postata. Eilen en kuitenkaan ehtinyt koska olin iskällä ja käytiin Mäkkärissä omnom. Ja illalla olikin semmosta draamaa sitten ettei käyny mielessä blogia kirjotella. Jepjep, draamailut on kuitenkin nyt draamailtu ja that's it.

Tänään käytiin ostamassa vähän tukkavärejä Tokmannilta ja nyt mun tukka on oranssi. Mulla on vielä kaks kestoväriä jäljellä ja heitän huomenissa ehkä päähän toisen, saas nähdä mitä sitten tapahtuu!

Kuitenkin. Vieteltiin 18.10 triplasynttäreitä kun Minjalla ja Roosallakin oli synttärit lokakuun aikana. Oltiin meillä ja oli oikein mukavaa! Meillä oli ruokaa ihan älyttömästi, suklaata, sipsiä, konvehteja, jäätelökakku, pitsaa, sipsiä ja limsaa... Kaikki kuitenkin meni illan aikana, ollaan aikamoisia syöppöjä :--D Kuvat kuitenkin puhuu enemmän kun tuhat sanaa, eli sen pidemmittä puheitta:



Näistä kuvista muuten saa sen käsityksen että Iida oli mun ainut vieras... Ei nyt sentään.



Päätettiin Iidan kanssa muiden kanssa sosialisoitumisen sijaan kuvata meitä.



... vähän ollaan ihania ♥


Iida arvostaa tätä kuvaa varmasti. Niinku tota ylempääki...



Tässä vähän kuvaa tosta ruokamäärästä, eikä tässä tosiaankaa ole kaikki.




Oltiin hirveen söpöjä yksisarvisia!


Hoitelin kiireisiä bisnespuheluita. (Tosiasiassa taisin soittaa äidille et meidän vessapaperi on loppu....)



Nokkahuilun soittaminen on hyvin tarkkaa puuhaa, kuten kuvista näkyy.


Minja oli käärmeenlumooja (tässä vaiheessa siltä puuttu vielä turbaani...) ja miä sen käärme. Voikun saisin sen hienon videon tästä ilahduttamaan teidän päiväänne. Jepjep.

Siinäpä nuo tärkeimmät! Oli oikein kivaa ja uudet bileet tulee (toivottavasti) pian. Seuraava aamu oli aika kamala, viiden tunnin yöunien jälkeen piti lähtee Jyväskylään. Oli tuskaa nousta voin sanoa.

Eipä tässä kai enempää, lähden nyt sairastamaan (oon taas kuumeessa), palaillaan pian. Heipähei!

Vaikka kaupunkis on taakse jäänyt, en pysty sua unohtamaan

Taas löydän itseni kirjoittamasta keskellä yötä ilman mitään sanottavaa. Olen iskällä yötä, tänään sain varmaan elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen tai ainakin voisin kuvitella että se oli sellainen. Hysteeristä itkua, hengitysvaikeuksia, tärinää ja sydämen hakkausta. Pelkäsin niin että luulin sydämen pysähtyvän.



Muokkasin blogin ulkoasua enemmän minua miellyttävämpään suuntaan. Mielipiteitä?

On paljon ajatuksia mutta en saa niistä sanoja. Kärsin ikävästä vaikka mun ei pitäisi tuntea semmoista. Olen miettinyt paljon enkä ole enää yhtään niin varma. Vaikka ehkä pitäisi olla, mutta erinäiset asiat ja ihmiset sekoittaa mun pään. Menetän tätä menoa järkeni, jossen saa tähän jotain järkeä ja pian.

Ahdistaa koska en ole jaksanut käyttää kameraa. En edes tiedä missä se tällä hetkellä menee, varmaan jossain huoneen lattialla. Leikkasin muuten tukkaa, lähinnä huonoja latvoja pois. Ja nyt kärsin suuresta hiusahdistuksesta, en uskalla blondata ettei tää lyhene lisää mutta vihaan tätä nykyistä väriä. Tekis mieli vetää koko pää takaisin mustaks mutta kuka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön.

Olen muuten saanut jo synttärikuvat mutta unohtanut kirjoittaa. Hyvä muisti ja silleen. Tässä on paljon asioita jotka pyörii päässä, mulla on tosi siistejä suunnitelmia marraskuulle mutta saa nähdä, mitkä kaikki niistä uskallan toteuttaa. Pitäisi kohdata pelkonsa mutta en tiedä miten pystyn siihen. Viimeaikoina oon tuntenut itseni sen verran heikoksi.



Mulla on oikeestaan aika ikävä Kiiraa, vaikka näin sen viimeeksi tänään. Muutenkin on ikävä kaikkia, mutta onneks marraskuun aikana ois tarkotus nähdä melkein jokaista ihmistä jonka seuran olen viimeaikoina laiminlyönyt. Mut voi bongata ehkä Jyväskylästä, mutta ainakin Helsingistä ensi kuussa. Muusta en tiedä vielä, mutta oon kaikille ideoille avoin.

Ulkona tuulee, pelottaa jos yöllä on kovakin myrsky. Pelkään myrskyjä. Onneksi aamulla saa nukkua jopa kahdeksaan asti, mulla on kympin aamu ja iskä asuu melkein koulun vieressä. Vaikka ei oikeesti pätkän vertaa huvittais mennä kouluun. Se tuntuu kokoajan vähemmän oikeelta jutulta tai ylipäätään koko Mikkeli tuntuu kokoajan enemmän väärältä. Mielessä pyörii sanat "...tai ehkä sitten kun pääset eroon Otavasta ja Mikkelistä", tietäisitpä kuinka paljon mä haluan täältä pois. Mutta muista, että mussa on tapahtunut muutos enkä ole enää sellainen.

Tehosekoittimen Pakko päästä pois kuvaa aika hyvin mun kokonaisvaltaisia fiiliksiä. Kaupunki on täynnä muistoja, mun on pakko päästä pois. Pelottaa että ensi kuussa saatan vierailla kaupungissa, missä muistoja on enemmän kuin missään. Kaupunki, jossa ennen ei mielestäni ollut mitään hyvää.



 Synttärijuhlat sai arvoisensa päätöksen kun Minjan, Iidan ja Jennan kanssa päädyttiin syömään jäätelökakkua kolmen aikaan yöllä.

Tuntuu vaan ettei kukaan ota mua vakavasti kun sanon, etten halua asua täällä enää. Ajatellaan että tää on jotain nuoren kapinointia, mutta mun sydän huutaa vapautta. Tiedän että maailmalla on mulle paljon annettavaa enkä mä näe siitä mitään täällä ahdasmielisten ihmisten keskellä. Onneksi enää vajaa kaksi vuotta, viimeistään sillon pääsen pois. Ja voin sanoa, että ensimmäinen määränpää on mahdollisimman kaukana.

Siinä sä olet taas toivomassa että tänä iltana sun ei tarttis yksin mennä kotiin

Hei vain.

Alkaa olemaan kirjoitusinto aikalailla nollassa. Koitan kestää ja kaikki mitä blogin puolelle tulee, niin kestän. Jos jotakuta ei kiinnosta se mitä kirjoitan niin suksikoon suoraan sanottuna vittuun täältä. Kuitenkin siinä vaiheessa kun saan Ask.Fm'n kommentin luokkaa:

Vedä ittes naurunjatkoks ja leiki lentäjää siin samalla :DDDDDDDDD BITCH!!!! 

tai 

lepakko, lentele kauas kauas kaukaisuuteen, jossa sua ei kukaan tunne! :DDDD Säälittävä! Leijua ja kirjotella kuinka elämä on paskaa ja angstaa vähän lisää ni hyvä tulee :DDDD

niin voin kertoa että motivaatio kirjottamiselle on ihan helvetin pieni. Nää ihmiset ei mua selkeesti tunne koska pystyvät sanomaan mun 'leijuvan' sillä kuinka elämä on paskaa (mitä mun elämä ei muuten ole (: ) enkä vaan jaksa käsittää et miten joku viitsii tulla sanomaan tuntemattomalle tommosta. Kai se on se anonyymiys minkä taakse on helppo verhoutua. En jaksa lähtee arvailemaan keitä ootte, koska ei oikeesti kiinnosta. Jos tuntisitte mut niin ette luottais siihen mitä kirjotan nettiin, vaan tietäsitte asioiden oikean laidan. Jos kirjotan surullisia postauksia niin koko elämäkö on paskaa? Miten ois vaikka huono ajanjakso? TAI entä jos on tapahtunu asioita joista ette tiedä mitään mutta jotka tekee mut surullisiksi? Menkää itteenne, mun ei todellakaan just nyt tartteis jaksaa tätä teidän perseilyä pitkin internettiä. 

 

 

 No mutta, mitä muuta mulle kuuluu?

Oikestaan ihan tosi hyvää! Oon pitkästä aikaa ollut onnellinen ja se on kivaa. Mulla on maailman parhaat ystävät ja tulossa maailman siisteimpiä suunnitelmia. Tulossa on ainakin yksi keikka, ja myös Black Sabbath himottais enemmän kun laki sallii. Se kuitenkin ois kovin kallista. Haluaisin myös nenäkorun. Ens kuussa lähdetään Helsinkiin Venlan kanssa ajelemaan metroilla. Motivaatio kaikkeen on nollassa, onneks on loma. Äiti osti mulle eilen kivat legginsit ja pistin tilausta menemään Ruotsiin päin, sieltä on tulossa kivoja ruotsalaisia juttuja hihii.




Tämmöstä luvassa siis helmikuussa, en jaksa odottaa! Viimeeks Panttereiden ollessa Suomessa ikärajattomalla, keikka oli mitä loistavin joten odotukset on aika korkeella. En usko että tää bändi ainakaan odotuksia alittaa, ikinä ei voi tietää mitä tapahtuu ja show on jotain niin mahtavaa. On niin siistiä miten jotkut voi tehdä maailman suurimmista rock-kliseistä parodian ja silti vetää sen niin tosissaan.

Tän postauksen kuvat on muuten ladattu Flickrin kautta! Meni hermot lopullisesti Bloggerin kuvien raiskaukseen joten katellaan jos laatu ois nyt vähän parempi. Muutenkin Bloggerin takia lähtee järki, tää ei näytä mulle uusia postauksia kunnolla eikä anna vaihtaa blogin taustaa. Olin niin raivoissani jossain vaiheessa että suunnittelin koko blogin poistoa. En ilmottais kellekkään, katoaisin vaan ja se siitä. Niin mä tulen joskus päättämään tänkin kirjoitusuran. Ilman pitkiä jäähyväisiä.

Toivottavasti saan pian motivaation takaisin niin saan tännekkin aikaan jotain fiksua. Halusin vaan nyt avautua onnellisuudesta ja noista anonyymeistä. Kiitos niille kivoille anonyymeille jotka minua puolustaa ja kusipääanot haistakoot paskan, jos joku ei minusta pidä niin se ei hidasta mua, päinvastoin.

P.S. Sinä joka minun blogista halusit niitä ristiriitaisuuksia löytää, niin tästä postauksesta niitä löytyy varmasti paljon!

I know you'll be fine when the winds calm down

Oon paljon viimeaikoina miettinyt elämää, tulevaisuutta ja menneisyyttä. Itseäni.

On niin hassua miettiä, kuinka paljon pieneen ihmiseen mahtui surua ja katkeruutta muutama kuukausi sitten. Etsin syyllisiä ja vihollisia sokeana, tarvitsin jonkun tai jonkin mitä syyttää. Mielessä ei käynyt että ehkä vika oli minussakin. Tiettyinä hetkinä taas mieli täyttyi inhotuksesta itseäni kohtaan, miksi minun piti tehdä kaikki väärin ja olla niin vääränlainen?

Jos aiemmin luulin tietäväni mitä on sydänsurut, olin väärässä. Melkein koko heinäkuun vietin huoneessani esittäen kaiken olevan niin loistavasti. Sydämessä painava tuska ja iltaisin pakoon pyrkineet kyyneleet.

 Olen kovin ylitunteellinen ihminen. Reagoin pieniinkin asioihin vahvasti, mutta en ikinä ois odottanut että joudun monta kuukautta kestämään hysteerisiä kohtauksia joihin kuului itkua ja raivoa, inhoa muita ja itseäni kohtaan. Syytin sinua, itseäni ja myös viattomia ulkopuolisia joiden syytä tilanne viimeisenä oli. Anteeksi. Jälkikäteen hävettää. Mietin usein myös sitä, kuinka mua etukäteen varoitettiin. Syytin itseäni siitä etten kuunnellut. Myöhemmin kuitenkin tajusin että ne varoitukset oli turhia, asiat vaan menevät joskus solmuun.

Vihdoin olen tajunnut tosiasiat ja alkanut päästää irti. Muistot pysyy ikuisesti, ja suurin osa niistä oli positiivisia. Vieläkin mietin jotain riitoja, mitä oisin voinu tehdä toisin. Tajuan kuitenkin että se on turhaa, asiat ei tule palaamaan ennalleen tuskin koskaan ja se on varmasti hyvä. Ole onnellinen, niin mäkin ajattelin olla. Kunhan nousen taas jaloilleni.



Olen luonut itelleni suojamuurin mutta olen päättänyt purkaa sen. Tai oikeastaan räjäyttää paloiksi. Mun on aika jatkaa eteenpäin. Vaikka se ei näissä olosuhteissa ole helppoa. Toivottavasti pysytään ystävinä pitkään, välitän siusta ihan oikeasti.

Tähän kappaleeseen voisin tiivistää kaiken. Löysin tämän yhden tytön blogista. Jos tämän joskus luet niin haluan sanoa sulle että tiedän täsmälleen miltä susta tuntuu. Mutta muista että soon it will be brighter, we're over the stormy end ♥

Hey little baby,
my heart will be aching with scars from the stormy end.
I might recover as someone else's lover
and stay away from the rain.

Old loves, they die hard Old lies, they die harder

Hei taas!

Lupasin tosiaan palailla sitten synttärijuhlien ja muiden viikonloppurientojen merkeissä, mutta toisin kävi. Synttärikuvia en ole vielä saanut eikä Jyväskylästä sitten kuvia olekkaan. Postailen synttäreistä sitten kun kuvia sieltä saan, sori tästä vielä!

Eikun oho sori, onhan mulla pari villiä webbikuvaa…

Istuin yksin hattu päässä ennen vieraiden tuloa…

Iltaa kohden meno kuitenkin rupes villiintymään…

Leikittiin myös yksisarvisia. Minja oli arabi ja miä ja Jenna oltiin sen käärmeitä. Meillä on tästä hieno video minkä toivottavasti voisin tänne blogiinkin lisätä… :DD

mut sitten lahjoihin!

Iskältä sain suoristusraudan. Aiemman raudan sain joskus jouluna 2010 muistaakseni, eli se on jo palvellu hyvän aikaa ja pääseekin nyt ansaitulle eläkkeelle. Mitä tätä oon jo testannu nii on tosi hyvä! Plussaa myös lämmönsäätelystä, aiemmassa raudassa ei tätä mahollisuutta ollut.

Tässä tosiaan vanha ja uus vehje vierekkäin… :DD en tajua mitä toi valkonen skeida tossa vanhassa on, se oli jo ihan pinttynyttä vaikka sitä oon koittanu pois raaputella. Kuten kuvasta näkyy.

Sain iskältä myös tämmösen kyltin, ja voin sanoo ettei vois paremmin teksti miuhun kolahtaa…

Nää on sit kaverilta saatuja. En tiedä miks sain banaanin…… Muuminokkahuilulla on tarina ja sill on itseasiassa tulossa käyttöä ;D ok tuo kuulosti härskiltä… En oo tuota leffaa uskaltanu vielä kattoa, koska siitä ei tuu yhtään mitään jos katon kauhuleffoja yksin.

Nääkin on kavereilta saadut, maailman hienoimmat korvikset (ja maailman hienoin tekotaiteellinen kuva)! Vielä toistaseks roikutan näitä venytyksissä mutta heti kun uskallan hommata uudet normireiät niin sitten rupeen käyttämään niissä.

Sitten haluan esitellä vielä muutamat korut, jotka ei kylläkään ollu synttärilahjoja.

Tässä siis nämä venytykset! 16 millistä rakkautta, ah. Tähdt on Crazy Factorylta kuten myös perusvalkoset silikonitunnelit jotka on just korvassa. Venytyspuikon Minty pisti mulle noiden mukaan kun tehtiin kimppatilaus, kiitos siitä vielä! Oon kyllä ihan rakastunut näihin kuustoistamillisiin, joku 18 tai 20 himottais niin paljon mutta jos pysytään tässä nyt tovi kuitenkin.

Nakitin äidin ostamaan mulle rannekoruja. Seppälästä kaikki nämä. En muista hintoja yhtään enkä löydä kuittiakaan, joten… Ei nää kuitenkaan yhteensä paljoo maksanut, jonkun kympin ehkä? Oon jo kerran saanu ton ison poikki… Onneks sisko kuitenkin sai sen korjattua.

Palaillaan toivottavasti pian taas, kaikki on aika sekavaa (taas) mutta koitan sen verran saada ajatuksia kasaan että pääsisin tänne teille avautumaan.

p.s. anteeks tagi 'vaatteet', en keksiny mitään osuvampaa :---D

p.s.x2 Joudutte kestämään nyt muutaman näitä synttäripostauksia vielä. Juhlista postaan mahdollisimman pian ja sit viikonloppuna pidetään semmoset ns. sukulaissynttärit ja myös muita kavereita ajattelin kutsua sillon joten lahjojakin saattaa tulla lisää. (ei, tämä ei ollu mikään vihjaus mun lahjomisesta :---D eipä)

Kumpi meistä äidin pieni lempilapsi on? Kenen hiukset ovat pellavaa ja kultaa?

Moikka.

Tällä kertaa kirjottajana ei ookkaan Nita, vaan Nitan toisiks vanhin sisko Jonna. :) Nita kirjotti myös postauksen musta, ja sen löydät TÄÄLTÄ! Muistakaahan myös lukea Nitan edellinen postaus, klikklik!

Kaikki joilla on pikkusisko tietää miltä tuntuu omistaa sellainen. Mä oon aina ollu tosi suojelevainen Nitaa kohtaan, vaikka pienenä paljon yhteen otettiikin (ja Nita aina puri mua, mut silti mä sain rangaistuksen..), mut ehkä se kerto vaan siitä kuinka paljon toisiamme rakastetaan. Mä oon kiertäny Nitan kans niin fröbelin palikoitten kun kengurumeininginkin keikat, koska Nita ei halunnu mennä yksi. Jonotettiinpa me kerran 5 tuntia Mikkelin torilla Antti Tuiskunkin keikalle... Mä oon aina puolustanu Nitaa. Pari kertaa oon käyny sanomassa jopa Nitaa kiusanneille henkilöille siitä et pitää lopettaa se. Nii ja tosiaan, lauloinhan mä sen kanssa kerran pientä nokipoikaa sukujuhlissa (Nita laulo ja kysy siihen mikkiiin et "mitä?" ku sen piti kuiskata mulle se ku se ei osannu sanoja..:)).

Sinä olet minun siskoni

En tahdo että kilpailumme jatkuu

Sydämeni murtuu.

Sinä olet minun siskoni

En tahdo että erkanemme koskaan

Tule mua vastaan.

Me ollaan ihan erinäkösiä, mut silti tavallaan niin samanlaisia. Molemmilla on ihan yhtä pahat taipumukset suuttua pikkuasioista, mut osataan kyllä nauraakkiin ihan tyhmille jutuille. Nita on tommonen meidän perheen pentu♥. Nita on myös mun lapsen kummi, joten luottoa löytyy. Me onneks pystytään puhumaan toisillemme oikeastaan varmaan kaikki. Vaikka meillä 4 vuotta ikäeroa onkin, se tuntuu kokoajan pienemmältä ikäerolta, mitä vanhemmaks tullaan, joten ei sitä meistä juurikaan enää huomaa. Mä toivon et meidän välit pysyy aina hyvänä!

Mä niiin rakastan sua siskoni pikkuinen♥

Ei etäisyys, ei vuodetkaan.
Ei mikään meitä erota,

xoxo, Jonna

Ja turhaan muut huutelee, se ei tätä terveemmäksi tee

Kaikki on niin tosi sekavaa taas. En jaksa enää kirjottaa sitä uudestaan ja uudestaan, se saa mut väsymään entistä enemmän.

Haluatteko kuulla hauskan faktan? Miun polvet ja sääret on äärettömän tapaturma-alttiit. Ne on aina ihan mustelmilla ja haavoilla, niistä huomaa jos olen rymynnyt jossain. Ne puhuu elämästä.

Olen alkanut löytää itsestäni tuhopolttajan piirteitä, ainakin jos on kynttilöiden määrään uskominen.

Miun huone on kuulemma tunnelmallinen. Hassua että joku sanoo niin, viimeaikoina on tuntunut että se on miun pahin vihollinen itseni lisäksi.

Oon tullut ihan vainoharhaiseksi, pelkään liikkua yksin ja jos jään yksin kotiin yöksi, kohtaus on taattu. Tänään en uskaltanut tulla pois suihkusta, koska pelkäsin jonkun olevan oven takana odottamassa mua.

Kuvailin taas yksi päivä yksityiskohtia mun huoneesta, haluatteko nähdä niitä kuvia? Ajattelin myös kuvata mun lempparikosmetiikat tällä hetkellä.

Oon myös unohtanut kirjoittaa päiväkirjaan. Odotan edelleen muutamia kirjeitä. Oon säätänyt blogin ulkoasun kanssa mutta Blogger ei tottele mua.

Oon ollut pitkään hiljaa mutta mulla ei edelleenkään ole mitään sanottavaa. Huomenna vähän juhlitaan synttäreitä tyttöjen kanssa ja lauantaina lähden Jyväskylään. Maanantaina sitten koittaa vihdoinkin sweet sixxteen, jippiiiii.

Ja alkoihan mulla tosiaan syysloma, jolle mulla ei ole _mitään_ suunnitelmia. Aika mälsää oikeestaan istua vaan kotona mutta minkäs teet.

Palaillaan viikonlopun jälkeen taas, älkää hyljätkö mua ihanat.

Naruasi toivot köydeksi Ja pettymykset riittää

Joskus kauan sitten sanoin haluavani kirjoittaa kiusaamisesta. Se on mulle henkilökohtainen aihe, eikä tätä kaikkea ole helppo tuoda sanoiks. Pyydän siis jo valmiiksi anteeks, jos jotkut kohdat ovat vähän epäselviä, tai kenties unohdan jotain.

Kuitenkaan en vielä kirjoita näistä mun omista kokemuksista, vaan annan tarinalle pohjaa. Syyn, miksi minua kiusattiin. Kelataan siis tämän pienen tytön elämän alkuun:

Kun miä synnyin, mulla todettiin pehmytsuulakihalkio. Eli, toisin sanoen, mun suun takaosa (sinne ei edes yletä kielellä, tai en minä ainakaan) oli kokonaan auki. Se suljettiin kun olin alle vuoden (jos tarkkoja ollaan niin en muista olinko silloin 9 kuukautta vai 9 viikkoa….) vanha. Jos kaikki ois mennyt hyvin, homma olis todennäköisesti ollut siinä. Kuitenkin, siitä seuras nämä minun puheviat. Joiden takia jouduin käymään läpi lisää leikkauksia, muistaakseni neljä tai viis. Kun opin puhumaan, en osannut sanoo s-, r-, l-, k- tai t-kirjainta kunnolla. En kuitenkaan usko et kaikki noista johtu halkiosta.

Muistaakseni ala-asteen alettua rupesin käymään puheterapeutilla, jonka ansiosta opin sitten sanomaan jotain noista kirjaimista. Tähän päivään mennessä olen oppinu sanomaan s-kirjaimen, vaikka se välillä vinkuu ja suhisee miten sattuu. Ja myös l-kirjaimen, mutta se ei edelleenkään tule automaattisesti ja joudun kokoajan kiinnittämään siihen huomiota. Myös t:n osaan sanoa, mutta en saa aina siihen tarpeeksi voimaa ja se kuulostaa b:ltä. R ja K on siis ne, jotka on edelleen mulle vaikeita. K tulee joskus normaalisti, joskus ei.



Oon saanu kyseisen aiheen vuoksi aika paljon lokaa niskaan. Asiaa ei myöskään yhtään helpottanu se, että oikeastaan ikinä en ole pukeutunut niinkuin kaikki muut nuoret tytöt. Olin myös tosi ujo lapsi, muistan vieläkin miten pienenä piilouduin aina äidin selän taakse uusien ihmisten tullessa kylään. En kuitenkaan osannut ujostella mun puhetta vielä siinä vaiheessa. Heti kun olin päässyt yli ujoudesta, musta tuli hirveän sosiaalinen ja eläväinen lapsi. Tykkäsin hirveesti ihmisten seurasta. Mä olin vasta pieni tyttö, joka ei tienny että muut ihmiset voi satuttaa niin kovin niinkun myöhemmin tulisin huomaamaan. Kaverit kysyi suoraan et miksi mä puhun hassusti, ja mä kerroin.

Mutta varsinkin kouluun mentyä alkoi semmonen meno ettei mitään järkeä. Ensimmäistä kertaa mut otettiin silmätikuksi. Ensin puheen takia, ja sittemmin erilaisen pukeutumis- ja hiustyylin takia. Muistan vieläkin sen tuijotuksen, kun uskalsin ensimmäistä kertaa pistää kajalit silmiin kouluun. Mulla kuitenkin oli muutamia ystäviä, jotka seiso mun rinnalla ja joiden ansiosta jatkoin. Jossain vaiheessa kuitenkin alkoi riittää ja musta tuli true pahis. Sain ensimmäisen poliisikyydin kotiin vitosella, ja toivottavasti myös viimeisen. Myöskin lintsattiin silloisen parhaan kaverin kanssa koulusta, tai no, yritettiin. Opettaja sai meidät siitä kiinni ja saatiin hirveä puhuttelu. Muutenkin kiinnostus kouluun lakkasi enkä pahemmin viihtynyt siellä. Tilanne ei oo muuttunut vielä tähänkään päivään mennessä, eipä oo tuo koulu ihan lempiharrastuksia.



Yläasteelle mennessä tilanne oli jo rauhottunu jonkin verran. Kuitenkin olin ollu koko ala-asteen melkeen samojen ihmisten kanssa, joten kukaan ei enää jaksanu välittää. Kuitenkin sitten tuli uudet piirit ja uudet ihmiset ja huutelu alkoi taas. Ensimmäiset yläasteen viikot oli _tuskaa_. Se onneks saatiin sitten loppumaan hyvin lyhyeen.

Sen jälkeen oon oikeastaan saanut olla tosi rauhassa. KUITENKIN, kaikesta tästä on jäänyt ikuiset traumat ja oonkin oppinut olemaan hiljaa. Jos joku tuntematon kysyy jotain, vastaan lyhyesti enkä mielelläni mene sosiaalisiin tilanteisiin. Ei puhettakaan että varaisin ite hammaslääkäriajan tai tilaisin pitsan puhelimen välityksellä. Ei ikinä. Olen myös opetellut kiertämään sosiaalisia tilanteita.

Muistan kerran, kun istuin koulun rappusilla kaverin kanssa. Kaverin kaveri tulee siihen ja kaveri kysyy jotain multa. Vastaan. Kaverin kaveri kysyy "mitä toi sano?" Ihan niinkuin mä en olis oikea ihminen, joka on läsnä tilanteissa. Silloin tulee kaikista pahin mieli, kun mua kohdellaan niinkuin jotain eläintä tai mut vaan törkeesti ignoorataan. Ihmiset, jos ette saa selvää niin pyytäkää toistamaan, älkääkä jääkö vaan hiljaa seisomaan ja miettimään et mitähän tuo nyt sönköttää.

Hauskaa on myös jos joku porukasta heittää läppää jostakusta jolla on r-vika. Silloin tyydyn vaan olemaan hiljaa ja kääntämään katseen pois. Kyllä mullakin on jonkun verran sitä tilannetajua, jos porukassa on sokea niin en mee heittämään mitään läppää siitä tai jos porukassa on vaikka kehitysvammanen niin en hauku kaveria vieressä kehariks. Miettikää vähän mitä sanotte.



Nyt jokainen, miettikää joku epäkohta itsessänne. Oli se sitten ylipaino, tai vaikka puhevika. Iso nenä ehkäpä? Joku, mihin kiinnitätte itse huomiota joka päivä ja jota oikeesti häpeette. Miettikää, miltä se tuntuu kun joku siitä tulis joka päivä huomauttamaan. Hyvä esimerkki tästä on se, että yks minun kiusaajista ala-asteella oli jonkin verran pyöreä. Ei lihava, vaan pyöreä. Ja samoin ylä-asteella yks huutelijoista oli kovin lyhyt. Asioita, joista ne saa itse kuulla aika usein. Pitääkö se paha olo mennä purkamaan toisten epäkohtiin?

Miun tekee paha olla osana tätä nyky-yhteiskuntaa, missä toista saa vapaasti haukkua eikä ketään kiinnosta. Ainakin siinä koulussa missä melkein koko peruskouluni suoritin, tuntu ettei ketään kiinnosta. Mullekkin huutelu tapahtu suurimmaks osaks opettajien silmien alla luokkahuoneessa, mutta asiaan puututtiin vasta kun kotona sanoin siitä. Entä ne, jotka ei puhu asiasta kotona? Miten te luulette että niille käy? Niinpä.
Toivon että jokainen joka lukee tän, ja tietää että jotakuta kiusataan, kertois sen jollekkin. Ehkä saatatte pelastaa jonkun ikuisilta arvilta ja kaikelta muulta pahalta.

Tällanen avautuminen tällä kertaa, kertokaahan jos on jotain omia kiusauskokemuksia tai jotain, nyt antaa tulla!

P.S. Eihän tässä nyt ollu päätä eikä häntää.

Epäiletkö milloinkaan että et jaksaisikaan niellä enempää

Sekavia viimepäiviä.

Olen tainnut saada lisää painoa, mutta olen päättänyt olla välittämättä niin kauan, kuin vanhat vaatteet menee päälle. Kaikki miun housut on kyllä niin tiukkoja, että niistä lihomisen huomaa pian.

Tänään päätin pitkästä aikaa kiskoa villasukat jalkaan, ei ole mitään mukavampaa. Olen myös viimeaikoina miettinyt paljon ja kaivannut tätä blogia. Hirveän surullisia ajatuksia liikkuu päässä, mutta olen ajattelut antaa syysmasennukselle turpaan.

Pelkään tällä hetkellä kovin paljon menettämistä. Myöskin pimeän pelko on nostanut päätään näin syksyn tullen, kamalaa. Myös yksinäisyys ahdistaa, mutta olen päättänyt näyttää maailmalle, että tämä neiti pärjää myös yksin ihan hyvin.

Hetkittäin joudun epäilemään omaa mielenterveyttä, saan hysteerisiä itku-ja naurukohtauksia. Onnellisuuspuuskia, joiden ansiosta hypin tasajalkaa. Kyyneleitä pikkuasioista ja vähän isommistakin. Tunteellisuus on joskus ihanaa mutta tämmönen ylitunteellisuus alkaa kyllästyttää.

Pitkästä aikaa viikonloppu, jolloin ei tapahdu mitään. Tai vielä ei ainakaan ole suunnitelmia, ihanaa. Olen muuten nykyään ruskeatukkainen, ajattelin ruveta taas tavoittelemaan blondia mutta saa nyt nähdä. Viihdyn ruskeassa odotettua paremmin.

Ajattelin vietää villiä ja yksinäistä perjantai-iltaa kera suklaan, keksien ja muutaman live-dvd'n. Ehkä iltaan mahtuu myös muutama jakso How I Met Your Motheria ja fiilistelymusiikkia. Tunteet ei kuole koskaan mutta niitä voi laannuttaa, sen olen oppinut viimepäivinä. Välitän edelleen paljon, pelkään että sotket elämäsi täysin. Lupaa rauhoittua hiukan, jooko?

Ainiin ja sinä yksi neiti. Voitko jättää ihmiset rauhaan ja antaa niiden elää omaa elämäänsä? Oot varmaan jo hämmentäny soppaa tarpeeksi, etkö vaan voi antaa toisen olla onnellinen kun kyseinen ihmisen sitä on?

Koulukiusaamispostauksesta taitaakin tulla yleinen kiusauspostaus, en oo vielä valmis avaamaan kaikkia asioita koulun sisältä.

Tän päivän opetukseksi varmaan sopii se, ettei kannata säilyttää vöitä lattialla. Siinä soljessa oleva keppi taimikäonkaan tuntuu aika hyvältä jalassa. Onneksi se ei uponnut syvälle. Nyt koen oikeudekseni istua loppuillan sängyllä syömässä lohtusuklaata.

Ihmiset, muistakaa rakastaa. Miua harmittaa että miä en aina muistanut.

Pää on täynnä mielipuolilla

Haluan aloittaa tän postauksen nyt muutamalla selotuspätkällä. Jossei kinosta niin hypätkää suoraan alaspäin!

Ensimmäisenä haluan pyytää anteeks tätä taukoa tässä. Mulla on ollut paljon menoa, ja meidän perheeseen on mahtunu yhtä sun toista myllerrystä. Myös henkilökohtaiset ihmissuhteet on aika sekaisin ja onnistuin melkein menettämään kaks tärkeää ihmistä omilla hölmöilyillä. Kuitenkin alkaa asiat ehkä pikkuhiljaa helpottamaan, ainakin henkilökohtaisella osastolla. Mietin ensin pistäväni blogin toviksi tauolle mutta mitä suotta, jos oon pidempiä pätkiä hiljaa niin nyt ainakin tiedätte syyn.

Ja toiseksi, haluan kiittää jokaista teistä ihanaa siellä ruudun takana. Teidän kehut tuo mulle niin paljon iloa päivään etten osaa ees selittää. Oon herkkis ja oon nyyhkinyt teidän kauniiden kommenttien takia täällä. KIITOS että juuri sinä luet tätä blogia. ♥

Mutta niihin biiseihin siis! Tällä kertaa ehkä vähän vähemmän kappaleita (you wish), ja ajattelin jokaisesta jotain selittää. Ainakin jos keksin jotain sanottavaa… :D

Tää on vaan jotain niin käsittämättömän ihanaa. Ja ainakin tällä hetkellä hyvin ajankohtainen. Ota huolesi mukaan, mä voin kantaa ne sinun puolesta... ♥

Muistaakseni pistin tän jo viimekuussakin, mutta edelleen soi minkä ehtii. Oon vaan liian rakastunut tän biisin sanoihin, ja ehkä natsaa jollain tavalla omaankin elämään tällä hetkellä. 

Joensuun reissun jälkeen tullu popitettua ihan luvattoman paljon.

No vaatiko tää selityksiä...? :D jokanen teistä, joka on yhtään rockmusiikkiin päin eikä oo kyseistä bändiä ikinä kuunnelko, tehkää se nyt. 

Näistäkään ei varmaan sen kummempia tarvii sanoo, uuden levyn parhaimmistoo ehottomasti. 

Oon ihan koukussa tähän koko albumiin. Sanat on nerokkaat oikeestaan joka biisissä ja tykkään Sannin äänestä ihan tosi paljon!

Nääkin on ihan tosi hyviä biisejä, Me ei olla enää me herättää muistoja mutta onneks positiivisessa mielessä. 

.... :DD

Kyllä, sisäinen ernulapseni on viime kuun aikana alkanut puskemaan pintaan. Vähän kyllä kaduttaa että missasin Gazen keikan, mutta ens kerralla sitten! Muuten jos j-rockia kuuntelevia ihmisiä on lukijoissa yhä, niin saa suositella semmosia... noh, raskaamman puoleisia japsibändejä. Ei oikein nuo An Cafet ja LM.C't miellytä muuten kun nostalgiamielessä :D

Eiköhän tässä ala olla kaikki! Kertokaas myös et kiinnostaisko teitä semmonen muunlainen kuukauden suosikit-postaus kanssa? :) voisin siinä esitellä kaikkee muuta kosmetiikasta vaatteisiin. Kertokkee kertokkee!

Auta mua

Pää on kipeä
sisältä pimeä
Sattuu satuttaa

Viikatemies mua jahtaa, me ollaan aina samassa seurassa
Ehkä ois helpompaa, jos voitais hieman tutustua
Mut mun päässä ääni varoittaa: mä saatan rakastua

Sä teet musta sairaan
sinisen ja harmaan

Kun suljen silmät kuulen huudon: juokse
Yli veden kadonneen saaren luokse
Älä katso taakse siellä joku niskaan hengittää
Tanssi tanssi älä pelkää kun kuolema hevosiaan kengittää

hukun vaikka uin
Sut väkijoukosta tuntisin
sidotuin silmin

Väärä, luvaton
tää peli mulle on:
pettää, petetään

Ehkä ois helpompaa, ehkä ois helpompaa olla
Jos ajatukset ei ois hirmumyrskyjä vaan tähdenlentoja

Sinä teet minusta perhosen
Kaunis ja lyhyt on lento sen

Huomenna ajattelin palata kuukauden popitetuimpien kanssa. Ja ehkä myös lyhyttä selitystä blogissa vallitsevasta hiljaisuudesta. Jos tietäisin itsekkään.

Ei sun pidä kantaa huolta, huolehdimme sinusta

Sain yhdestä toisesta blogista inspiraation. Postaukseen, joka kertoo minusta.

Pakko muuten tähän alkuun sanoa, että ton Joensuun reissun ansiosta turhautuminen Mikkeliä kohtaan kasvo kertaa 1000.

Olen tyttö joka on kovin kömpelö. Miulla on kaksi vasenta jalkaa ja peukalot tiukasti keskellä kämmentä. Kun olen yksin kotona, pistän musiikin soimaan kovalle ja tanssin ympäri kämppää. Usein kuvioon kuuluu myös epävireinen laulanta. Myös viihdyn hyvin omissa oloissani, mutta jos olen liian kauan yksin, alkaa masentaa ja tulen kovin surulliseksi.

Olen se tyttö, jonka huone on aina sotkuinen, ja verhot on aina kiinni. Sänkyä en ole ikinä opetellut petaamaan tai pitämään levyjäni järjestyksessä. Rakastan kynttilöitä ja niiden savun tuoksua. Vastaleikattu nurmikko ei tuoksu minun nenääni ihanalta, mutta multa sen sijaan kyllä. Olen kehittänyt käsien ja huulien rasvaamisesta itselleni pakkomielteen, tuntuu että ne kuivuu kokoajan ja se on inhottavaa.

Tyttö, joka ei pysty olemaan pimeässä.

Olen se tyttö, joka ei osaa katsoa peiliin hymyilemättä tai irvistämättä. Tyttö, joka vihaa kylmää, ja palelee melkein aina. Kuuntelen musiikkia lähes kokoajan, paitsi silloin, kun etsin inspiraatiota. Haluaisin panostaa kouluun, mutta tällä hetkellä keksisin niin paljon muutakin tehtävää elämälle. Omistan paljon unelmia, joista osa muuttuu joka viikko. Tällä hetkellä unelmana olisi muuttaa pois ensi vuonna, tutustua uusiin ihmisiin ja nähdä eräs bändi uudestaan.

Olen se tyttö, joka usein puhuu itsevarmuuden puolesta, mutta silti katsoo joka ilta peiliin täynnä inhoa omasta itsestään. Tyttö, jossa on kaikki vialla. Joka haluaisi laihduttaa, mutta ei tee asian eteen mitään. Heikkouteni on suklaa ja söpöt kissat, mutten kuitenkaan tulevaisuudessa halua kissaa vaan ison koiran joka on jotain lämmintä ja pehmeää, kun muu maailma on kylmä. Olen myös se tyttö, joka ei osaa käyttää sytkäriä, eikä uskalla sytyttää tulitikkuja. Ajatus kalan syömisestä kuvottaa.

Olen se tyttö, joka usein pelkää menettävänsä mielenterveydensä. Joka toivoo joskus saavuttavansa jotain suurta. Usein väitän pärjääväni yksin, vaikka oikeasti tarvitsen rinnalleni toisen ihmisen pitämään mut pinnalla. Tarvitsen hellyyttä ja jonkun, joka aidosti välittää. Ilman taka-ajatuksia. Olen kovin ujo, mutta ystävällinen. Jos minua haluaa lähestyä, kannattaa kokeilla suklaalla ja Spritella. Myös euron hampurilaiset ilman juustoa tehoaa. Kuten myös suklaamurot sekä Nutella.

Pienestä tytöstä asti haaveillut jonkinlaisesta esiintyjänurasta sitten aikuisena. Nykyään pelkään sitä hetkeä, kun minusta tulee aikuinen. Ennen sitä haluan miun haaveiden toteutuvan ja oppivani monia asioita, kuten esimerkiksi basson ja ukulelen soiton. Haluaisin myös oppia paremmin ilmaisemaan itseäni kirjoittamisen kautta, ja ehkä joskus saada siitä ammatin. Ehkä minusta siis tulee kirjailija-ukulelisti. Onneksi kuitenkin voin kasvaa isoksi vain henkisesti, 162 senttimetriä riittää minulle voidakseni valloittaa maailman.

Tyttö, joka omaa hyvin synkän mutta luovan mielen. Mielikuvitukseni on rajaton ja huumorin nautin mieluiten mustana ja hyvin mauttomana. Miten vauvan saa pois tehosekoittimesta? – Pillillä.

Tyttö, jonka mielestä oman kehonsa muokkaaminen kirurgisesti on okei. Jos se saa tuntemaan itsensä itsevarmaksi, ei ketään voi kieltää. Vietän päiväni haaveilemasta tatuoinneista ja muutamista lävistyksistä, mutta ajatuskin neuloista pistää kylmät väreet kulkemaan selkää pitkin. Olen kuitenkin ajatellut, että synttäreillä pistäisin neulakammolle kapuloita rattaisiin ja kävisin lävistyttämässä itseäni. Vaikka sitten hysteerisen itkukohtauksen uhalla. Tyttö, jonka ikuisuustavoitteena on hankkia pitkä ja huoleton hippitukka. Mieluiten pinkkinä.

Tyttö, jonka huoneeseen paha maailma ei yletä satuttamaan. Kaikille on avoimet ovet, tulkaa tänne niin piiloudutaan yhdessä maailmalta ja istutaan lattialla kynttilänvalossa.

Elän keikoille, elän ihmisille. Elän musiikille, elän kesäilloille ulkona ja talvi-illoille sisällä. Elän sinulle, jos uskallat lähteä mukaan. Rakastan sitä, kun jotain tapahtuu. Keikat on henkireikä, jotain milloin päästää irti kaikesta muusta ja antaa mennä. Musiikki hakkaa korviin liian kovaa, seuraavan yön unille voi sanoa heihei, tinnitys on liian kova nukkumiselle. Seuraavana aamuna kädet eikä niska liiku, jalkoihin koskee. Hiukset on täynnä hiuslakkaa ja eilisen kajal kutittaa silmäkulmassa. Se on sitä, mitä minä kutsun elämäksi. Miten minä voisin viettää jokaisen päivän tästä ikuisuuteen.

Tunnen lähes aina haikeutta, kiinnyn niin helposti ihmisiin että jopa puolituntemattomien seurasta lähteminen saa miut surulliseksi. Surulliseksi miut myös tekee ihmiset, joilla ei ole muuta vaihtoehtoa. Olen myös kovin itkupilli, televisio-ohjelmat ja maailman parhaat kappaleet saa hartiat tärisemään ja kyyneleet valumaan silmistä. Huonoina päivinä itken jos ruuanlaitto ei onnistu, joku ei vastaa viestiin tai suklaa loppuu.

Rakastan rakastua.

Ei haavat niitä repimällä parane

Terve taas, "pitkästä" aikaa! On vissiin blogihistorian pisin tauko sitten öööö heinäkuun jossen ihan väärässä ole? On ollu semmonen alkuviikko ettei oo pahemmin ollu energiaa ruveta kirjottamaan tätä, mun päivät menee lähinnä niin et herään ennestään 20 minuuttia ennen kouluunlähtöä, raahaudun väkisin kouluun ja sielläkin nukun jos vaan mahdollista, tuun kotiin ja koitan tyhjentää aivoni kaikesta. Jotenkin stressaa kun tuntuu etten ehdi tehä yhtään mitään vaikkei mulla oo melkeen muuta kuin aikaa. On ison työn takana jo saada ittensä kattomaan Salkkareita, ja voitte vaan arvata millasta tuskaa on yrittää nousta aamulla sängystä? Jepjep. Onneks kuitenkin on LOKAKUU (enää vähän jouluun, jee ♥) joka on hyvinkin tapahtumarikas kuukausi! Oikeestaan joka viikonlopulle on jo jotain tekemistä, on paljon synttäreitä ja ehkä yks Tampereen reissu. Kaikki on muutenkin ihan hiton random just nyt. Oikeesti. Sori siis tästä!

Oon muutaman kerran aiemminkin kirjottanu näitä mielipidejuttuja, ja tässä tulee taas yksi. Mietin ensin että pistäisin tähänkin useemman asian putkeen mutta teen varaan sitten toisesta asiasta josta haluisin puhua niin erillisen postauksen. Musta tää asia vaatii ihan oman postauksensa, ainakin minua se sen verran huolestuttaa. Ei tää kyllä oo oikeestaan mielipide mutta en tiiä miten muuten tätä kutsuisin. Sori jos välillä karkaan aiheesta, tykkään paasata kun on jotain mistä avautua.

Otin tän aiheen käsittelyyn oikeestaan osittain anonyymeistä provosoituneena. Mun ask.fm'ssä tultiin pari päivää sitten kysymään multa, että oonko ikinä viillelly. Ajattelin sitten vastata täysin totuudenmukasesti, että onhan sitä tullu raavittua itteänsä joskus. Ja kuten sielläkin sanoin, en oo millään tavalla siitä ylpe tai koe asiaa niin et se ois jotenkin hienoa. Tehdessäni ne tottakai pidin ne piilossa, ja jonkin aikaa sen jälkeenkin mut jossain vaiheessa en enää jaksanu välittää. Silloin kunne oli vielä näkyvät, en piilotellut niitä. Joten miks mä piilottelisin nyt sitä, että oon joskus tehnyt niin? Nykyään näitä arpia ei näy, mutta kyllä ne useemman vuoden verran tossa käsivarressa aika näkyvästi oli.

En ymmärrä miten se voi olla mahdollista, et nykyään jokanen viiltelevä nuori leimataan samantien huomiohuoraks. Tai siis mun mielestä kaikki niiden arpien esittely on huomionhakua, mut erilaista. Tää huomiohuora-kasti on se joka haluaa esittää kun kaikki on niin paskaa ynnämuuta, jotka ei ees kaipaa et joku haluaa auttaa niitä mutta kun pitää esittää et mikään ei oo hyvin kun eihän kaverillakaan ole. Mun tekee pahaa katsoa tämmösiä tapauksia jossain, koska ne vie ihan oikeesti huomion niiltä, jotka sitä tartteisivat ihan tosissaan. Ja varsinkin näin jälkikäteen tuntuu, että osittain ite kuuluin aikoinaan tähän kastiin.

Sitten on tää toinen kasti. Laskisin ehkä tähän myös ne, jotka ei niitä arpiaan esittele. Tai yleensähän nää ihmiset on semmosia, et ne ei tahallaan iske niitä arpia sun naamas eteen silleen "KATO MITÄ MÄ TEIN MUN ELÄMÄ ON NÄIN PASKAAAAAHHH!!!!1111"-tapauksia mut ne ei vaan jaksa niitä piilottaa enää. Koska ne ei enää välitä, kuka huomaa ne. Niille on ihan sama jos joku kertoo jollekkin ja ne saa apua, ne ehkä osittain myös toivoo sitä.

Mä itse uskon että tämmösten tapausten tarkoituksena tavallaan on huutaa apua äänettömästi. Kyllä ainakin ite ajattelen ihmisellä olevan tosi paha olla jos nään sen kädessä jotain tuoreita viiltoja/raapimisjälkiä/ihan mitä vaan. Ja jos se on mun ystävä, mä koitan auttaa sitä, varsinkin jos tiedän ettei kukaan muu ole ehtiny niitä huomaamaan ja sille apua toimittamaan. Yleensähän tämmöset viiltelyä _tosissaan_ harrastavat tapaukset on aika sisäänpäin kääntyneitä. Jos ne sais purettua pahan olon puhumalla, eikai niiden tartteis satuttaa itseään? Ehkä ne ei uskalla pyytää sitä apua. Ne ei uskalla avata suutaan kenenkään edessä, sanoo että pää ei enää kestä. Sit kaikessa yksinäisyydessä se pää pettää, ja on enää yks keino purkaa se paha olo. Itteensä.

Mä vaan toivon että tää herättäis vähän ihmisiä ajattelemaan. Onko sun kaveris kädet auki, huomaat sen vahingossa ja kaveri väittää kaiken olevan hyvin? Mä voin sanoa kokemuksesta, että se todennäkösesti valehtelee. Auttakaa sitä, ennenkuin on liian myöhästä. Mä ainakin saisin aikamoisen taakan omalletunnolle, jos seuraisin vierestä miten joku tuhoo itteään ja elämäänsä noin, ja loppujenlopuks voi päätyä johonkin radikaalimpaan. Mun omassa lähipiirissä on ollut itseasiassa parikin ihmistä, jonka kohdalla mä sain vähänväliä pelätä et milloin ne painaa viimestä kertaa sen veitsen ranteelle ja painaa liian kovaa.

Ja olen varma että tästä nyt tulee niitä kommentteja kuinka itse huomiohuoraan tällä asialla, niin ei. Mä vaan haluan herättää ihmisten ajatuksia, mä en ainakaan oo valmis kuulemaan enää kertaakaan miten jonkun nuoren elämä on päättyny koska se tuska sen sisällä on ollu niin valtavaa, eikä kukaan oo huomannu miten se pyytää apua.

Ja myös ne jotka häpeää vanhoja arpia. Ihan turhaan, olette kaikki silti niin kauniita, ettei kukaan huomaa niitä. Ja sitäpaitsi, arvethan syntyy yleensä taisteluista. Ja parantuneet arvet huokuu sitä, että sinä olet voittanut kyseisen taistelun.

Haluisin vielä sanoo niille jotka taistelee kaikkea masennuspaskaa vastaan, koittakaa jaksaa. Se on pitkä ja pimee tie mut sieltä voi päästä ulos. Vaikkei se aina siltä tunnu, niin uskon et jokaista teitäkin varten on jotain parempaa. Vaihtoehtoja, joiden ei tarvii olla lopullisia. Älkää antako synkkyyden hukuttaa teitä lopullisesti. Jotta voitte tulevaisuudessa katsoa fyysisiä arpia, ja miettiä, että te voititte.