Vaikka kaupunkis on taakse jäänyt, en pysty sua unohtamaan

Taas löydän itseni kirjoittamasta keskellä yötä ilman mitään sanottavaa. Olen iskällä yötä, tänään sain varmaan elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen tai ainakin voisin kuvitella että se oli sellainen. Hysteeristä itkua, hengitysvaikeuksia, tärinää ja sydämen hakkausta. Pelkäsin niin että luulin sydämen pysähtyvän.



Muokkasin blogin ulkoasua enemmän minua miellyttävämpään suuntaan. Mielipiteitä?

On paljon ajatuksia mutta en saa niistä sanoja. Kärsin ikävästä vaikka mun ei pitäisi tuntea semmoista. Olen miettinyt paljon enkä ole enää yhtään niin varma. Vaikka ehkä pitäisi olla, mutta erinäiset asiat ja ihmiset sekoittaa mun pään. Menetän tätä menoa järkeni, jossen saa tähän jotain järkeä ja pian.

Ahdistaa koska en ole jaksanut käyttää kameraa. En edes tiedä missä se tällä hetkellä menee, varmaan jossain huoneen lattialla. Leikkasin muuten tukkaa, lähinnä huonoja latvoja pois. Ja nyt kärsin suuresta hiusahdistuksesta, en uskalla blondata ettei tää lyhene lisää mutta vihaan tätä nykyistä väriä. Tekis mieli vetää koko pää takaisin mustaks mutta kuka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön.

Olen muuten saanut jo synttärikuvat mutta unohtanut kirjoittaa. Hyvä muisti ja silleen. Tässä on paljon asioita jotka pyörii päässä, mulla on tosi siistejä suunnitelmia marraskuulle mutta saa nähdä, mitkä kaikki niistä uskallan toteuttaa. Pitäisi kohdata pelkonsa mutta en tiedä miten pystyn siihen. Viimeaikoina oon tuntenut itseni sen verran heikoksi.



Mulla on oikeestaan aika ikävä Kiiraa, vaikka näin sen viimeeksi tänään. Muutenkin on ikävä kaikkia, mutta onneks marraskuun aikana ois tarkotus nähdä melkein jokaista ihmistä jonka seuran olen viimeaikoina laiminlyönyt. Mut voi bongata ehkä Jyväskylästä, mutta ainakin Helsingistä ensi kuussa. Muusta en tiedä vielä, mutta oon kaikille ideoille avoin.

Ulkona tuulee, pelottaa jos yöllä on kovakin myrsky. Pelkään myrskyjä. Onneksi aamulla saa nukkua jopa kahdeksaan asti, mulla on kympin aamu ja iskä asuu melkein koulun vieressä. Vaikka ei oikeesti pätkän vertaa huvittais mennä kouluun. Se tuntuu kokoajan vähemmän oikeelta jutulta tai ylipäätään koko Mikkeli tuntuu kokoajan enemmän väärältä. Mielessä pyörii sanat "...tai ehkä sitten kun pääset eroon Otavasta ja Mikkelistä", tietäisitpä kuinka paljon mä haluan täältä pois. Mutta muista, että mussa on tapahtunut muutos enkä ole enää sellainen.

Tehosekoittimen Pakko päästä pois kuvaa aika hyvin mun kokonaisvaltaisia fiiliksiä. Kaupunki on täynnä muistoja, mun on pakko päästä pois. Pelottaa että ensi kuussa saatan vierailla kaupungissa, missä muistoja on enemmän kuin missään. Kaupunki, jossa ennen ei mielestäni ollut mitään hyvää.



 Synttärijuhlat sai arvoisensa päätöksen kun Minjan, Iidan ja Jennan kanssa päädyttiin syömään jäätelökakkua kolmen aikaan yöllä.

Tuntuu vaan ettei kukaan ota mua vakavasti kun sanon, etten halua asua täällä enää. Ajatellaan että tää on jotain nuoren kapinointia, mutta mun sydän huutaa vapautta. Tiedän että maailmalla on mulle paljon annettavaa enkä mä näe siitä mitään täällä ahdasmielisten ihmisten keskellä. Onneksi enää vajaa kaksi vuotta, viimeistään sillon pääsen pois. Ja voin sanoa, että ensimmäinen määränpää on mahdollisimman kaukana.