En aio huolehtia En anna murheen murtaa

Heinäkuun alku ei ollut mulla se kaikkein vahvin. Heinäkuun ensimmäinen päivä oli minun ensimmäinen päiväni yksin.

Ensimmäistä kertaa neljään kuukauteen mun piti pärjätä yksin. Mä olin hukassa, ja taidan olla edelleen.

Olen kulkenu heinäkuun sumussa. Menettänyt ruokahaluni. Menettänyt elämänilon. Menettänyt kaiken mitä tarviin. Tai siltä se ainakin tuntui.

Viikot eteni, kiinnostus elämään laski. Päiviä, jotka makaan sängyssä. Itkettyjä öitä. Rumia ajatuksia. Paljon tekstiä päiväkirjassa, pää täynnä kysymyksiä. Mitä mä tein väärin?

Jossain vaiheessa kuitenkin tuntui, että sain elämästä kiinni. Mä päätin, että en anna kaiken valua hukkaan. Ei nyt.

Kyllä mä edelleen ikävöin joka päivä. Tätä kirjoittaessani mua itkettää. Oon puhunut Valtterin kanssa viimeaikoina paljon. Mikään ei oo mahdotonta, mä tiedän sen.

Kiitos teille, jotka ootte olleet mun tukena, vaikka oon ollut heikko ja huonoa seuraa. Rakastan teitä kaikkia. ♥ Ja nyt se itku sitten tuli.

Mä en vieläkään oo se vahvin ihminen, mutta suunta alkaa olemaan jo oikea. Mä pääsin pois myrskyn silmästä, en jäänyt tulee makaamaan.

Ja uskokaa pois, joku päivä mä vielä olen vahvempi kuin kukaan.

Tänään, 1.8, mä itken tätä kirjoittaessani. Mulla on haikea fiilis kun mietin kaikkea. Maaliskuu, vuoden paras kuukausi. Heinäkuu, vuoden huonoin kuukausi.

Kuitenkin, tänään mä hymyilen. Huomenna käymään tulee ihminen, jota ilman mä pelkäsin kuolevani. En kuollutkaan. Ja ehkä, kyseisen ihmisen kasvot ei pistä mua enää itkemään, vaan herättää ne kauniit muistot ja saa mut nauramaan.