Sometimes the demons are too hard to control

Teiniangstia luvassa taas. Jee.
Oon niin kyllästyny odottamaan. Ei muuta. Mulle luvataan asioita, jotka unohdetaan seuraavan 12 tunnin sisällä. Tuntuu siltä, etten jaksais enää hetkeäkään yksin, mutta toisaalta, en jaksa ihmisiäkään. Haluan nousta tästä suosta mutta en kuitenkaan.
Sä voit kysyä, miks mä nauran, jos mul on mattoveitsi vasten mun kaulaa
Pelottaa. Pelkään itteeni. En osaa pukee tunteita sanoiks. Ei tee mieli puhua muille.
Kohtasin tänään ihmisen, jolle puhua parin vuoden takasista asioista ja viiltelyjutuista. Se ei ehkä ollu hyvä juttu. Enää en oo itsetuhoinen, mikä on aika ihme. Mulla oli sillon tällainen olo. Voimaton.
Oletetaan, että jaksan mitä vaan. Entä jos en enää vaan jaksa? Entä jos mun jaksaminen alkaa pikkuhiljaa olemaan lopussa? Mäkin luulin, että jaksaisin. Tänä aamuna tajusin, että mun ei todellakaan tarvii jaksaa tämmöstä. Ei multa voida olettaa tämmöstä.
Aamupäivällä oli ihan kivaa, pääsykokeet meni ihan semihyvin ja ennenkaikkee nopeesti. Kävin mäkkärissä ja näin nopeesti Taavia. Käytiin äitin kanssa Tokmannilla ja sain muutamia juttuja. Tuntuu että oon niin kiittämätön.
Oon taas pettyny itteeni. 2 levyä suklaata päivässä. Nyt Nita vittu ei. Mun naamassa on finnejä. Mun tukka on kamalassa kunnossa ja ihan liian lyhyt. Oon lihava. En kestä enää itteeni. Kuristakaa mut.
Tää varmaan katoo täältä aika pian, kunha fiilis nousee.

Biisi, jota kuuntelin pari vuotta sitten ihan liikaa.