Joskus kauan sitten sanoin haluavani kirjoittaa kiusaamisesta. Se on mulle henkilökohtainen aihe, eikä tätä kaikkea ole helppo tuoda sanoiks. Pyydän siis jo valmiiksi anteeks, jos jotkut kohdat ovat vähän epäselviä, tai kenties unohdan jotain.
Kuitenkaan en vielä kirjoita näistä mun omista kokemuksista, vaan annan tarinalle pohjaa. Syyn, miksi minua kiusattiin. Kelataan siis tämän pienen tytön elämän alkuun:
Kun miä synnyin, mulla todettiin pehmytsuulakihalkio. Eli, toisin sanoen, mun suun takaosa (sinne ei edes yletä kielellä, tai en minä ainakaan) oli kokonaan auki. Se suljettiin kun olin alle vuoden (jos tarkkoja ollaan niin en muista olinko silloin 9 kuukautta vai 9 viikkoa….) vanha. Jos kaikki ois mennyt hyvin, homma olis todennäköisesti ollut siinä. Kuitenkin, siitä seuras nämä minun puheviat. Joiden takia jouduin käymään läpi lisää leikkauksia, muistaakseni neljä tai viis. Kun opin puhumaan, en osannut sanoo s-, r-, l-, k- tai t-kirjainta kunnolla. En kuitenkaan usko et kaikki noista johtu halkiosta.
Muistaakseni ala-asteen alettua rupesin käymään puheterapeutilla, jonka ansiosta opin sitten sanomaan jotain noista kirjaimista. Tähän päivään mennessä olen oppinu sanomaan s-kirjaimen, vaikka se välillä vinkuu ja suhisee miten sattuu. Ja myös l-kirjaimen, mutta se ei edelleenkään tule automaattisesti ja joudun kokoajan kiinnittämään siihen huomiota. Myös t:n osaan sanoa, mutta en saa aina siihen tarpeeksi voimaa ja se kuulostaa b:ltä. R ja K on siis ne, jotka on edelleen mulle vaikeita. K tulee joskus normaalisti, joskus ei.
Oon saanu kyseisen aiheen vuoksi aika paljon lokaa niskaan. Asiaa ei myöskään yhtään helpottanu se, että oikeastaan ikinä en ole pukeutunut niinkuin kaikki muut nuoret tytöt. Olin myös tosi ujo lapsi, muistan vieläkin miten pienenä piilouduin aina äidin selän taakse uusien ihmisten tullessa kylään. En kuitenkaan osannut ujostella mun puhetta vielä siinä vaiheessa. Heti kun olin päässyt yli ujoudesta, musta tuli hirveän sosiaalinen ja eläväinen lapsi. Tykkäsin hirveesti ihmisten seurasta. Mä olin vasta pieni tyttö, joka ei tienny että muut ihmiset voi satuttaa niin kovin niinkun myöhemmin tulisin huomaamaan. Kaverit kysyi suoraan et miksi mä puhun hassusti, ja mä kerroin.
Mutta varsinkin kouluun mentyä alkoi semmonen meno ettei mitään järkeä. Ensimmäistä kertaa mut otettiin silmätikuksi. Ensin puheen takia, ja sittemmin erilaisen pukeutumis- ja hiustyylin takia. Muistan vieläkin sen tuijotuksen, kun uskalsin ensimmäistä kertaa pistää kajalit silmiin kouluun. Mulla kuitenkin oli muutamia ystäviä, jotka seiso mun rinnalla ja joiden ansiosta jatkoin. Jossain vaiheessa kuitenkin alkoi riittää ja musta tuli true pahis. Sain ensimmäisen poliisikyydin kotiin vitosella, ja toivottavasti myös viimeisen. Myöskin lintsattiin silloisen parhaan kaverin kanssa koulusta, tai no, yritettiin. Opettaja sai meidät siitä kiinni ja saatiin hirveä puhuttelu. Muutenkin kiinnostus kouluun lakkasi enkä pahemmin viihtynyt siellä. Tilanne ei oo muuttunut vielä tähänkään päivään mennessä, eipä oo tuo koulu ihan lempiharrastuksia.
Yläasteelle mennessä tilanne oli jo rauhottunu jonkin verran. Kuitenkin olin ollu koko ala-asteen melkeen samojen ihmisten kanssa, joten kukaan ei enää jaksanu välittää. Kuitenkin sitten tuli uudet piirit ja uudet ihmiset ja huutelu alkoi taas. Ensimmäiset yläasteen viikot oli _tuskaa_. Se onneks saatiin sitten loppumaan hyvin lyhyeen.
Sen jälkeen oon oikeastaan saanut olla tosi rauhassa. KUITENKIN, kaikesta tästä on jäänyt ikuiset traumat ja oonkin oppinut olemaan hiljaa. Jos joku tuntematon kysyy jotain, vastaan lyhyesti enkä mielelläni mene sosiaalisiin tilanteisiin. Ei puhettakaan että varaisin ite hammaslääkäriajan tai tilaisin pitsan puhelimen välityksellä.
Ei ikinä. Olen myös opetellut kiertämään sosiaalisia tilanteita.
Muistan kerran, kun istuin koulun rappusilla kaverin kanssa. Kaverin kaveri tulee siihen ja kaveri kysyy jotain multa. Vastaan. Kaverin kaveri kysyy "mitä toi sano?" Ihan niinkuin mä en olis oikea ihminen, joka on läsnä tilanteissa. Silloin tulee kaikista pahin mieli, kun mua kohdellaan niinkuin jotain eläintä tai mut vaan törkeesti ignoorataan. Ihmiset, jos ette saa selvää niin pyytäkää toistamaan, älkääkä jääkö vaan hiljaa seisomaan ja miettimään et mitähän tuo nyt sönköttää.
Hauskaa on myös jos joku porukasta heittää läppää jostakusta jolla on r-vika. Silloin tyydyn vaan olemaan hiljaa ja kääntämään katseen pois. Kyllä mullakin on jonkun verran sitä tilannetajua, jos porukassa on sokea niin en mee heittämään mitään läppää siitä tai jos porukassa on vaikka kehitysvammanen niin en hauku kaveria vieressä kehariks. Miettikää vähän mitä sanotte.
Nyt jokainen, miettikää joku epäkohta itsessänne. Oli se sitten ylipaino, tai vaikka puhevika. Iso nenä ehkäpä? Joku, mihin kiinnitätte itse huomiota joka päivä ja jota oikeesti häpeette. Miettikää, miltä se tuntuu kun joku siitä tulis joka päivä huomauttamaan. Hyvä esimerkki tästä on se, että yks minun kiusaajista ala-asteella oli jonkin verran pyöreä. Ei lihava, vaan pyöreä. Ja samoin ylä-asteella yks huutelijoista oli kovin lyhyt. Asioita, joista ne saa itse kuulla aika usein. Pitääkö se paha olo mennä purkamaan toisten epäkohtiin?
Miun tekee paha olla osana tätä nyky-yhteiskuntaa, missä toista saa vapaasti haukkua eikä ketään kiinnosta. Ainakin siinä koulussa missä melkein koko peruskouluni suoritin, tuntu ettei ketään kiinnosta. Mullekkin huutelu tapahtu suurimmaks osaks opettajien silmien alla luokkahuoneessa, mutta asiaan puututtiin vasta kun kotona sanoin siitä. Entä ne, jotka ei puhu asiasta kotona? Miten te luulette että niille käy? Niinpä.
Toivon että jokainen joka lukee tän, ja tietää että jotakuta kiusataan, kertois sen jollekkin. Ehkä saatatte pelastaa jonkun ikuisilta arvilta ja kaikelta muulta pahalta.
Tällanen avautuminen tällä kertaa, kertokaahan jos on jotain omia kiusauskokemuksia tai jotain, nyt antaa tulla!
P.S. Eihän tässä nyt ollu päätä eikä häntää.
