Ja turhaan muut huutelee, se ei tätä terveemmäksi tee

Kaikki on niin tosi sekavaa taas. En jaksa enää kirjottaa sitä uudestaan ja uudestaan, se saa mut väsymään entistä enemmän.

Haluatteko kuulla hauskan faktan? Miun polvet ja sääret on äärettömän tapaturma-alttiit. Ne on aina ihan mustelmilla ja haavoilla, niistä huomaa jos olen rymynnyt jossain. Ne puhuu elämästä.

Olen alkanut löytää itsestäni tuhopolttajan piirteitä, ainakin jos on kynttilöiden määrään uskominen.

Miun huone on kuulemma tunnelmallinen. Hassua että joku sanoo niin, viimeaikoina on tuntunut että se on miun pahin vihollinen itseni lisäksi.

Oon tullut ihan vainoharhaiseksi, pelkään liikkua yksin ja jos jään yksin kotiin yöksi, kohtaus on taattu. Tänään en uskaltanut tulla pois suihkusta, koska pelkäsin jonkun olevan oven takana odottamassa mua.

Kuvailin taas yksi päivä yksityiskohtia mun huoneesta, haluatteko nähdä niitä kuvia? Ajattelin myös kuvata mun lempparikosmetiikat tällä hetkellä.

Oon myös unohtanut kirjoittaa päiväkirjaan. Odotan edelleen muutamia kirjeitä. Oon säätänyt blogin ulkoasun kanssa mutta Blogger ei tottele mua.

Oon ollut pitkään hiljaa mutta mulla ei edelleenkään ole mitään sanottavaa. Huomenna vähän juhlitaan synttäreitä tyttöjen kanssa ja lauantaina lähden Jyväskylään. Maanantaina sitten koittaa vihdoinkin sweet sixxteen, jippiiiii.

Ja alkoihan mulla tosiaan syysloma, jolle mulla ei ole _mitään_ suunnitelmia. Aika mälsää oikeestaan istua vaan kotona mutta minkäs teet.

Palaillaan viikonlopun jälkeen taas, älkää hyljätkö mua ihanat.

Naruasi toivot köydeksi Ja pettymykset riittää

Joskus kauan sitten sanoin haluavani kirjoittaa kiusaamisesta. Se on mulle henkilökohtainen aihe, eikä tätä kaikkea ole helppo tuoda sanoiks. Pyydän siis jo valmiiksi anteeks, jos jotkut kohdat ovat vähän epäselviä, tai kenties unohdan jotain.

Kuitenkaan en vielä kirjoita näistä mun omista kokemuksista, vaan annan tarinalle pohjaa. Syyn, miksi minua kiusattiin. Kelataan siis tämän pienen tytön elämän alkuun:

Kun miä synnyin, mulla todettiin pehmytsuulakihalkio. Eli, toisin sanoen, mun suun takaosa (sinne ei edes yletä kielellä, tai en minä ainakaan) oli kokonaan auki. Se suljettiin kun olin alle vuoden (jos tarkkoja ollaan niin en muista olinko silloin 9 kuukautta vai 9 viikkoa….) vanha. Jos kaikki ois mennyt hyvin, homma olis todennäköisesti ollut siinä. Kuitenkin, siitä seuras nämä minun puheviat. Joiden takia jouduin käymään läpi lisää leikkauksia, muistaakseni neljä tai viis. Kun opin puhumaan, en osannut sanoo s-, r-, l-, k- tai t-kirjainta kunnolla. En kuitenkaan usko et kaikki noista johtu halkiosta.

Muistaakseni ala-asteen alettua rupesin käymään puheterapeutilla, jonka ansiosta opin sitten sanomaan jotain noista kirjaimista. Tähän päivään mennessä olen oppinu sanomaan s-kirjaimen, vaikka se välillä vinkuu ja suhisee miten sattuu. Ja myös l-kirjaimen, mutta se ei edelleenkään tule automaattisesti ja joudun kokoajan kiinnittämään siihen huomiota. Myös t:n osaan sanoa, mutta en saa aina siihen tarpeeksi voimaa ja se kuulostaa b:ltä. R ja K on siis ne, jotka on edelleen mulle vaikeita. K tulee joskus normaalisti, joskus ei.



Oon saanu kyseisen aiheen vuoksi aika paljon lokaa niskaan. Asiaa ei myöskään yhtään helpottanu se, että oikeastaan ikinä en ole pukeutunut niinkuin kaikki muut nuoret tytöt. Olin myös tosi ujo lapsi, muistan vieläkin miten pienenä piilouduin aina äidin selän taakse uusien ihmisten tullessa kylään. En kuitenkaan osannut ujostella mun puhetta vielä siinä vaiheessa. Heti kun olin päässyt yli ujoudesta, musta tuli hirveän sosiaalinen ja eläväinen lapsi. Tykkäsin hirveesti ihmisten seurasta. Mä olin vasta pieni tyttö, joka ei tienny että muut ihmiset voi satuttaa niin kovin niinkun myöhemmin tulisin huomaamaan. Kaverit kysyi suoraan et miksi mä puhun hassusti, ja mä kerroin.

Mutta varsinkin kouluun mentyä alkoi semmonen meno ettei mitään järkeä. Ensimmäistä kertaa mut otettiin silmätikuksi. Ensin puheen takia, ja sittemmin erilaisen pukeutumis- ja hiustyylin takia. Muistan vieläkin sen tuijotuksen, kun uskalsin ensimmäistä kertaa pistää kajalit silmiin kouluun. Mulla kuitenkin oli muutamia ystäviä, jotka seiso mun rinnalla ja joiden ansiosta jatkoin. Jossain vaiheessa kuitenkin alkoi riittää ja musta tuli true pahis. Sain ensimmäisen poliisikyydin kotiin vitosella, ja toivottavasti myös viimeisen. Myöskin lintsattiin silloisen parhaan kaverin kanssa koulusta, tai no, yritettiin. Opettaja sai meidät siitä kiinni ja saatiin hirveä puhuttelu. Muutenkin kiinnostus kouluun lakkasi enkä pahemmin viihtynyt siellä. Tilanne ei oo muuttunut vielä tähänkään päivään mennessä, eipä oo tuo koulu ihan lempiharrastuksia.



Yläasteelle mennessä tilanne oli jo rauhottunu jonkin verran. Kuitenkin olin ollu koko ala-asteen melkeen samojen ihmisten kanssa, joten kukaan ei enää jaksanu välittää. Kuitenkin sitten tuli uudet piirit ja uudet ihmiset ja huutelu alkoi taas. Ensimmäiset yläasteen viikot oli _tuskaa_. Se onneks saatiin sitten loppumaan hyvin lyhyeen.

Sen jälkeen oon oikeastaan saanut olla tosi rauhassa. KUITENKIN, kaikesta tästä on jäänyt ikuiset traumat ja oonkin oppinut olemaan hiljaa. Jos joku tuntematon kysyy jotain, vastaan lyhyesti enkä mielelläni mene sosiaalisiin tilanteisiin. Ei puhettakaan että varaisin ite hammaslääkäriajan tai tilaisin pitsan puhelimen välityksellä. Ei ikinä. Olen myös opetellut kiertämään sosiaalisia tilanteita.

Muistan kerran, kun istuin koulun rappusilla kaverin kanssa. Kaverin kaveri tulee siihen ja kaveri kysyy jotain multa. Vastaan. Kaverin kaveri kysyy "mitä toi sano?" Ihan niinkuin mä en olis oikea ihminen, joka on läsnä tilanteissa. Silloin tulee kaikista pahin mieli, kun mua kohdellaan niinkuin jotain eläintä tai mut vaan törkeesti ignoorataan. Ihmiset, jos ette saa selvää niin pyytäkää toistamaan, älkääkä jääkö vaan hiljaa seisomaan ja miettimään et mitähän tuo nyt sönköttää.

Hauskaa on myös jos joku porukasta heittää läppää jostakusta jolla on r-vika. Silloin tyydyn vaan olemaan hiljaa ja kääntämään katseen pois. Kyllä mullakin on jonkun verran sitä tilannetajua, jos porukassa on sokea niin en mee heittämään mitään läppää siitä tai jos porukassa on vaikka kehitysvammanen niin en hauku kaveria vieressä kehariks. Miettikää vähän mitä sanotte.



Nyt jokainen, miettikää joku epäkohta itsessänne. Oli se sitten ylipaino, tai vaikka puhevika. Iso nenä ehkäpä? Joku, mihin kiinnitätte itse huomiota joka päivä ja jota oikeesti häpeette. Miettikää, miltä se tuntuu kun joku siitä tulis joka päivä huomauttamaan. Hyvä esimerkki tästä on se, että yks minun kiusaajista ala-asteella oli jonkin verran pyöreä. Ei lihava, vaan pyöreä. Ja samoin ylä-asteella yks huutelijoista oli kovin lyhyt. Asioita, joista ne saa itse kuulla aika usein. Pitääkö se paha olo mennä purkamaan toisten epäkohtiin?

Miun tekee paha olla osana tätä nyky-yhteiskuntaa, missä toista saa vapaasti haukkua eikä ketään kiinnosta. Ainakin siinä koulussa missä melkein koko peruskouluni suoritin, tuntu ettei ketään kiinnosta. Mullekkin huutelu tapahtu suurimmaks osaks opettajien silmien alla luokkahuoneessa, mutta asiaan puututtiin vasta kun kotona sanoin siitä. Entä ne, jotka ei puhu asiasta kotona? Miten te luulette että niille käy? Niinpä.
Toivon että jokainen joka lukee tän, ja tietää että jotakuta kiusataan, kertois sen jollekkin. Ehkä saatatte pelastaa jonkun ikuisilta arvilta ja kaikelta muulta pahalta.

Tällanen avautuminen tällä kertaa, kertokaahan jos on jotain omia kiusauskokemuksia tai jotain, nyt antaa tulla!

P.S. Eihän tässä nyt ollu päätä eikä häntää.

Epäiletkö milloinkaan että et jaksaisikaan niellä enempää

Sekavia viimepäiviä.

Olen tainnut saada lisää painoa, mutta olen päättänyt olla välittämättä niin kauan, kuin vanhat vaatteet menee päälle. Kaikki miun housut on kyllä niin tiukkoja, että niistä lihomisen huomaa pian.

Tänään päätin pitkästä aikaa kiskoa villasukat jalkaan, ei ole mitään mukavampaa. Olen myös viimeaikoina miettinyt paljon ja kaivannut tätä blogia. Hirveän surullisia ajatuksia liikkuu päässä, mutta olen ajattelut antaa syysmasennukselle turpaan.

Pelkään tällä hetkellä kovin paljon menettämistä. Myöskin pimeän pelko on nostanut päätään näin syksyn tullen, kamalaa. Myös yksinäisyys ahdistaa, mutta olen päättänyt näyttää maailmalle, että tämä neiti pärjää myös yksin ihan hyvin.

Hetkittäin joudun epäilemään omaa mielenterveyttä, saan hysteerisiä itku-ja naurukohtauksia. Onnellisuuspuuskia, joiden ansiosta hypin tasajalkaa. Kyyneleitä pikkuasioista ja vähän isommistakin. Tunteellisuus on joskus ihanaa mutta tämmönen ylitunteellisuus alkaa kyllästyttää.

Pitkästä aikaa viikonloppu, jolloin ei tapahdu mitään. Tai vielä ei ainakaan ole suunnitelmia, ihanaa. Olen muuten nykyään ruskeatukkainen, ajattelin ruveta taas tavoittelemaan blondia mutta saa nyt nähdä. Viihdyn ruskeassa odotettua paremmin.

Ajattelin vietää villiä ja yksinäistä perjantai-iltaa kera suklaan, keksien ja muutaman live-dvd'n. Ehkä iltaan mahtuu myös muutama jakso How I Met Your Motheria ja fiilistelymusiikkia. Tunteet ei kuole koskaan mutta niitä voi laannuttaa, sen olen oppinut viimepäivinä. Välitän edelleen paljon, pelkään että sotket elämäsi täysin. Lupaa rauhoittua hiukan, jooko?

Ainiin ja sinä yksi neiti. Voitko jättää ihmiset rauhaan ja antaa niiden elää omaa elämäänsä? Oot varmaan jo hämmentäny soppaa tarpeeksi, etkö vaan voi antaa toisen olla onnellinen kun kyseinen ihmisen sitä on?

Koulukiusaamispostauksesta taitaakin tulla yleinen kiusauspostaus, en oo vielä valmis avaamaan kaikkia asioita koulun sisältä.

Tän päivän opetukseksi varmaan sopii se, ettei kannata säilyttää vöitä lattialla. Siinä soljessa oleva keppi taimikäonkaan tuntuu aika hyvältä jalassa. Onneksi se ei uponnut syvälle. Nyt koen oikeudekseni istua loppuillan sängyllä syömässä lohtusuklaata.

Ihmiset, muistakaa rakastaa. Miua harmittaa että miä en aina muistanut.

Pää on täynnä mielipuolilla

Haluan aloittaa tän postauksen nyt muutamalla selotuspätkällä. Jossei kinosta niin hypätkää suoraan alaspäin!

Ensimmäisenä haluan pyytää anteeks tätä taukoa tässä. Mulla on ollut paljon menoa, ja meidän perheeseen on mahtunu yhtä sun toista myllerrystä. Myös henkilökohtaiset ihmissuhteet on aika sekaisin ja onnistuin melkein menettämään kaks tärkeää ihmistä omilla hölmöilyillä. Kuitenkin alkaa asiat ehkä pikkuhiljaa helpottamaan, ainakin henkilökohtaisella osastolla. Mietin ensin pistäväni blogin toviksi tauolle mutta mitä suotta, jos oon pidempiä pätkiä hiljaa niin nyt ainakin tiedätte syyn.

Ja toiseksi, haluan kiittää jokaista teistä ihanaa siellä ruudun takana. Teidän kehut tuo mulle niin paljon iloa päivään etten osaa ees selittää. Oon herkkis ja oon nyyhkinyt teidän kauniiden kommenttien takia täällä. KIITOS että juuri sinä luet tätä blogia. ♥

Mutta niihin biiseihin siis! Tällä kertaa ehkä vähän vähemmän kappaleita (you wish), ja ajattelin jokaisesta jotain selittää. Ainakin jos keksin jotain sanottavaa… :D

Tää on vaan jotain niin käsittämättömän ihanaa. Ja ainakin tällä hetkellä hyvin ajankohtainen. Ota huolesi mukaan, mä voin kantaa ne sinun puolesta... ♥

Muistaakseni pistin tän jo viimekuussakin, mutta edelleen soi minkä ehtii. Oon vaan liian rakastunut tän biisin sanoihin, ja ehkä natsaa jollain tavalla omaankin elämään tällä hetkellä. 

Joensuun reissun jälkeen tullu popitettua ihan luvattoman paljon.

No vaatiko tää selityksiä...? :D jokanen teistä, joka on yhtään rockmusiikkiin päin eikä oo kyseistä bändiä ikinä kuunnelko, tehkää se nyt. 

Näistäkään ei varmaan sen kummempia tarvii sanoo, uuden levyn parhaimmistoo ehottomasti. 

Oon ihan koukussa tähän koko albumiin. Sanat on nerokkaat oikeestaan joka biisissä ja tykkään Sannin äänestä ihan tosi paljon!

Nääkin on ihan tosi hyviä biisejä, Me ei olla enää me herättää muistoja mutta onneks positiivisessa mielessä. 

.... :DD

Kyllä, sisäinen ernulapseni on viime kuun aikana alkanut puskemaan pintaan. Vähän kyllä kaduttaa että missasin Gazen keikan, mutta ens kerralla sitten! Muuten jos j-rockia kuuntelevia ihmisiä on lukijoissa yhä, niin saa suositella semmosia... noh, raskaamman puoleisia japsibändejä. Ei oikein nuo An Cafet ja LM.C't miellytä muuten kun nostalgiamielessä :D

Eiköhän tässä ala olla kaikki! Kertokaas myös et kiinnostaisko teitä semmonen muunlainen kuukauden suosikit-postaus kanssa? :) voisin siinä esitellä kaikkee muuta kosmetiikasta vaatteisiin. Kertokkee kertokkee!

Auta mua

Pää on kipeä
sisältä pimeä
Sattuu satuttaa

Viikatemies mua jahtaa, me ollaan aina samassa seurassa
Ehkä ois helpompaa, jos voitais hieman tutustua
Mut mun päässä ääni varoittaa: mä saatan rakastua

Sä teet musta sairaan
sinisen ja harmaan

Kun suljen silmät kuulen huudon: juokse
Yli veden kadonneen saaren luokse
Älä katso taakse siellä joku niskaan hengittää
Tanssi tanssi älä pelkää kun kuolema hevosiaan kengittää

hukun vaikka uin
Sut väkijoukosta tuntisin
sidotuin silmin

Väärä, luvaton
tää peli mulle on:
pettää, petetään

Ehkä ois helpompaa, ehkä ois helpompaa olla
Jos ajatukset ei ois hirmumyrskyjä vaan tähdenlentoja

Sinä teet minusta perhosen
Kaunis ja lyhyt on lento sen

Huomenna ajattelin palata kuukauden popitetuimpien kanssa. Ja ehkä myös lyhyttä selitystä blogissa vallitsevasta hiljaisuudesta. Jos tietäisin itsekkään.

Ei sun pidä kantaa huolta, huolehdimme sinusta

Sain yhdestä toisesta blogista inspiraation. Postaukseen, joka kertoo minusta.

Pakko muuten tähän alkuun sanoa, että ton Joensuun reissun ansiosta turhautuminen Mikkeliä kohtaan kasvo kertaa 1000.

Olen tyttö joka on kovin kömpelö. Miulla on kaksi vasenta jalkaa ja peukalot tiukasti keskellä kämmentä. Kun olen yksin kotona, pistän musiikin soimaan kovalle ja tanssin ympäri kämppää. Usein kuvioon kuuluu myös epävireinen laulanta. Myös viihdyn hyvin omissa oloissani, mutta jos olen liian kauan yksin, alkaa masentaa ja tulen kovin surulliseksi.

Olen se tyttö, jonka huone on aina sotkuinen, ja verhot on aina kiinni. Sänkyä en ole ikinä opetellut petaamaan tai pitämään levyjäni järjestyksessä. Rakastan kynttilöitä ja niiden savun tuoksua. Vastaleikattu nurmikko ei tuoksu minun nenääni ihanalta, mutta multa sen sijaan kyllä. Olen kehittänyt käsien ja huulien rasvaamisesta itselleni pakkomielteen, tuntuu että ne kuivuu kokoajan ja se on inhottavaa.

Tyttö, joka ei pysty olemaan pimeässä.

Olen se tyttö, joka ei osaa katsoa peiliin hymyilemättä tai irvistämättä. Tyttö, joka vihaa kylmää, ja palelee melkein aina. Kuuntelen musiikkia lähes kokoajan, paitsi silloin, kun etsin inspiraatiota. Haluaisin panostaa kouluun, mutta tällä hetkellä keksisin niin paljon muutakin tehtävää elämälle. Omistan paljon unelmia, joista osa muuttuu joka viikko. Tällä hetkellä unelmana olisi muuttaa pois ensi vuonna, tutustua uusiin ihmisiin ja nähdä eräs bändi uudestaan.

Olen se tyttö, joka usein puhuu itsevarmuuden puolesta, mutta silti katsoo joka ilta peiliin täynnä inhoa omasta itsestään. Tyttö, jossa on kaikki vialla. Joka haluaisi laihduttaa, mutta ei tee asian eteen mitään. Heikkouteni on suklaa ja söpöt kissat, mutten kuitenkaan tulevaisuudessa halua kissaa vaan ison koiran joka on jotain lämmintä ja pehmeää, kun muu maailma on kylmä. Olen myös se tyttö, joka ei osaa käyttää sytkäriä, eikä uskalla sytyttää tulitikkuja. Ajatus kalan syömisestä kuvottaa.

Olen se tyttö, joka usein pelkää menettävänsä mielenterveydensä. Joka toivoo joskus saavuttavansa jotain suurta. Usein väitän pärjääväni yksin, vaikka oikeasti tarvitsen rinnalleni toisen ihmisen pitämään mut pinnalla. Tarvitsen hellyyttä ja jonkun, joka aidosti välittää. Ilman taka-ajatuksia. Olen kovin ujo, mutta ystävällinen. Jos minua haluaa lähestyä, kannattaa kokeilla suklaalla ja Spritella. Myös euron hampurilaiset ilman juustoa tehoaa. Kuten myös suklaamurot sekä Nutella.

Pienestä tytöstä asti haaveillut jonkinlaisesta esiintyjänurasta sitten aikuisena. Nykyään pelkään sitä hetkeä, kun minusta tulee aikuinen. Ennen sitä haluan miun haaveiden toteutuvan ja oppivani monia asioita, kuten esimerkiksi basson ja ukulelen soiton. Haluaisin myös oppia paremmin ilmaisemaan itseäni kirjoittamisen kautta, ja ehkä joskus saada siitä ammatin. Ehkä minusta siis tulee kirjailija-ukulelisti. Onneksi kuitenkin voin kasvaa isoksi vain henkisesti, 162 senttimetriä riittää minulle voidakseni valloittaa maailman.

Tyttö, joka omaa hyvin synkän mutta luovan mielen. Mielikuvitukseni on rajaton ja huumorin nautin mieluiten mustana ja hyvin mauttomana. Miten vauvan saa pois tehosekoittimesta? – Pillillä.

Tyttö, jonka mielestä oman kehonsa muokkaaminen kirurgisesti on okei. Jos se saa tuntemaan itsensä itsevarmaksi, ei ketään voi kieltää. Vietän päiväni haaveilemasta tatuoinneista ja muutamista lävistyksistä, mutta ajatuskin neuloista pistää kylmät väreet kulkemaan selkää pitkin. Olen kuitenkin ajatellut, että synttäreillä pistäisin neulakammolle kapuloita rattaisiin ja kävisin lävistyttämässä itseäni. Vaikka sitten hysteerisen itkukohtauksen uhalla. Tyttö, jonka ikuisuustavoitteena on hankkia pitkä ja huoleton hippitukka. Mieluiten pinkkinä.

Tyttö, jonka huoneeseen paha maailma ei yletä satuttamaan. Kaikille on avoimet ovet, tulkaa tänne niin piiloudutaan yhdessä maailmalta ja istutaan lattialla kynttilänvalossa.

Elän keikoille, elän ihmisille. Elän musiikille, elän kesäilloille ulkona ja talvi-illoille sisällä. Elän sinulle, jos uskallat lähteä mukaan. Rakastan sitä, kun jotain tapahtuu. Keikat on henkireikä, jotain milloin päästää irti kaikesta muusta ja antaa mennä. Musiikki hakkaa korviin liian kovaa, seuraavan yön unille voi sanoa heihei, tinnitys on liian kova nukkumiselle. Seuraavana aamuna kädet eikä niska liiku, jalkoihin koskee. Hiukset on täynnä hiuslakkaa ja eilisen kajal kutittaa silmäkulmassa. Se on sitä, mitä minä kutsun elämäksi. Miten minä voisin viettää jokaisen päivän tästä ikuisuuteen.

Tunnen lähes aina haikeutta, kiinnyn niin helposti ihmisiin että jopa puolituntemattomien seurasta lähteminen saa miut surulliseksi. Surulliseksi miut myös tekee ihmiset, joilla ei ole muuta vaihtoehtoa. Olen myös kovin itkupilli, televisio-ohjelmat ja maailman parhaat kappaleet saa hartiat tärisemään ja kyyneleet valumaan silmistä. Huonoina päivinä itken jos ruuanlaitto ei onnistu, joku ei vastaa viestiin tai suklaa loppuu.

Rakastan rakastua.

Ei haavat niitä repimällä parane

Terve taas, "pitkästä" aikaa! On vissiin blogihistorian pisin tauko sitten öööö heinäkuun jossen ihan väärässä ole? On ollu semmonen alkuviikko ettei oo pahemmin ollu energiaa ruveta kirjottamaan tätä, mun päivät menee lähinnä niin et herään ennestään 20 minuuttia ennen kouluunlähtöä, raahaudun väkisin kouluun ja sielläkin nukun jos vaan mahdollista, tuun kotiin ja koitan tyhjentää aivoni kaikesta. Jotenkin stressaa kun tuntuu etten ehdi tehä yhtään mitään vaikkei mulla oo melkeen muuta kuin aikaa. On ison työn takana jo saada ittensä kattomaan Salkkareita, ja voitte vaan arvata millasta tuskaa on yrittää nousta aamulla sängystä? Jepjep. Onneks kuitenkin on LOKAKUU (enää vähän jouluun, jee ♥) joka on hyvinkin tapahtumarikas kuukausi! Oikeestaan joka viikonlopulle on jo jotain tekemistä, on paljon synttäreitä ja ehkä yks Tampereen reissu. Kaikki on muutenkin ihan hiton random just nyt. Oikeesti. Sori siis tästä!

Oon muutaman kerran aiemminkin kirjottanu näitä mielipidejuttuja, ja tässä tulee taas yksi. Mietin ensin että pistäisin tähänkin useemman asian putkeen mutta teen varaan sitten toisesta asiasta josta haluisin puhua niin erillisen postauksen. Musta tää asia vaatii ihan oman postauksensa, ainakin minua se sen verran huolestuttaa. Ei tää kyllä oo oikeestaan mielipide mutta en tiiä miten muuten tätä kutsuisin. Sori jos välillä karkaan aiheesta, tykkään paasata kun on jotain mistä avautua.

Otin tän aiheen käsittelyyn oikeestaan osittain anonyymeistä provosoituneena. Mun ask.fm'ssä tultiin pari päivää sitten kysymään multa, että oonko ikinä viillelly. Ajattelin sitten vastata täysin totuudenmukasesti, että onhan sitä tullu raavittua itteänsä joskus. Ja kuten sielläkin sanoin, en oo millään tavalla siitä ylpe tai koe asiaa niin et se ois jotenkin hienoa. Tehdessäni ne tottakai pidin ne piilossa, ja jonkin aikaa sen jälkeenkin mut jossain vaiheessa en enää jaksanu välittää. Silloin kunne oli vielä näkyvät, en piilotellut niitä. Joten miks mä piilottelisin nyt sitä, että oon joskus tehnyt niin? Nykyään näitä arpia ei näy, mutta kyllä ne useemman vuoden verran tossa käsivarressa aika näkyvästi oli.

En ymmärrä miten se voi olla mahdollista, et nykyään jokanen viiltelevä nuori leimataan samantien huomiohuoraks. Tai siis mun mielestä kaikki niiden arpien esittely on huomionhakua, mut erilaista. Tää huomiohuora-kasti on se joka haluaa esittää kun kaikki on niin paskaa ynnämuuta, jotka ei ees kaipaa et joku haluaa auttaa niitä mutta kun pitää esittää et mikään ei oo hyvin kun eihän kaverillakaan ole. Mun tekee pahaa katsoa tämmösiä tapauksia jossain, koska ne vie ihan oikeesti huomion niiltä, jotka sitä tartteisivat ihan tosissaan. Ja varsinkin näin jälkikäteen tuntuu, että osittain ite kuuluin aikoinaan tähän kastiin.

Sitten on tää toinen kasti. Laskisin ehkä tähän myös ne, jotka ei niitä arpiaan esittele. Tai yleensähän nää ihmiset on semmosia, et ne ei tahallaan iske niitä arpia sun naamas eteen silleen "KATO MITÄ MÄ TEIN MUN ELÄMÄ ON NÄIN PASKAAAAAHHH!!!!1111"-tapauksia mut ne ei vaan jaksa niitä piilottaa enää. Koska ne ei enää välitä, kuka huomaa ne. Niille on ihan sama jos joku kertoo jollekkin ja ne saa apua, ne ehkä osittain myös toivoo sitä.

Mä itse uskon että tämmösten tapausten tarkoituksena tavallaan on huutaa apua äänettömästi. Kyllä ainakin ite ajattelen ihmisellä olevan tosi paha olla jos nään sen kädessä jotain tuoreita viiltoja/raapimisjälkiä/ihan mitä vaan. Ja jos se on mun ystävä, mä koitan auttaa sitä, varsinkin jos tiedän ettei kukaan muu ole ehtiny niitä huomaamaan ja sille apua toimittamaan. Yleensähän tämmöset viiltelyä _tosissaan_ harrastavat tapaukset on aika sisäänpäin kääntyneitä. Jos ne sais purettua pahan olon puhumalla, eikai niiden tartteis satuttaa itseään? Ehkä ne ei uskalla pyytää sitä apua. Ne ei uskalla avata suutaan kenenkään edessä, sanoo että pää ei enää kestä. Sit kaikessa yksinäisyydessä se pää pettää, ja on enää yks keino purkaa se paha olo. Itteensä.

Mä vaan toivon että tää herättäis vähän ihmisiä ajattelemaan. Onko sun kaveris kädet auki, huomaat sen vahingossa ja kaveri väittää kaiken olevan hyvin? Mä voin sanoa kokemuksesta, että se todennäkösesti valehtelee. Auttakaa sitä, ennenkuin on liian myöhästä. Mä ainakin saisin aikamoisen taakan omalletunnolle, jos seuraisin vierestä miten joku tuhoo itteään ja elämäänsä noin, ja loppujenlopuks voi päätyä johonkin radikaalimpaan. Mun omassa lähipiirissä on ollut itseasiassa parikin ihmistä, jonka kohdalla mä sain vähänväliä pelätä et milloin ne painaa viimestä kertaa sen veitsen ranteelle ja painaa liian kovaa.

Ja olen varma että tästä nyt tulee niitä kommentteja kuinka itse huomiohuoraan tällä asialla, niin ei. Mä vaan haluan herättää ihmisten ajatuksia, mä en ainakaan oo valmis kuulemaan enää kertaakaan miten jonkun nuoren elämä on päättyny koska se tuska sen sisällä on ollu niin valtavaa, eikä kukaan oo huomannu miten se pyytää apua.

Ja myös ne jotka häpeää vanhoja arpia. Ihan turhaan, olette kaikki silti niin kauniita, ettei kukaan huomaa niitä. Ja sitäpaitsi, arvethan syntyy yleensä taisteluista. Ja parantuneet arvet huokuu sitä, että sinä olet voittanut kyseisen taistelun.

Haluisin vielä sanoo niille jotka taistelee kaikkea masennuspaskaa vastaan, koittakaa jaksaa. Se on pitkä ja pimee tie mut sieltä voi päästä ulos. Vaikkei se aina siltä tunnu, niin uskon et jokaista teitäkin varten on jotain parempaa. Vaihtoehtoja, joiden ei tarvii olla lopullisia. Älkää antako synkkyyden hukuttaa teitä lopullisesti. Jotta voitte tulevaisuudessa katsoa fyysisiä arpia, ja miettiä, että te voititte.